Elokuun puolesta välistä syyskuun loppuun olin reilut kuusi viikkoa Suomessa. Tänne Englantiin palaaminen herätti todella ristiriitaisia tunteita ja neljä ensimmäistä viikkoa olivat yhtä tuskaa, nyt on tunteet taas tasoittuneet. Kuuden viikon aikana ehdin elää "normaalia" elämää: kävin koulussa vaikka vain ylppäreitä varten, näin kavereita, kävin valmennuksessa, kävin keikoilla ja vietin aikaa perheenkin kanssa, yhdessä tehty päiväreissu Viroon oli tärkeä osa reissua kuten myös isän luona Kiuruvedellä käynti.
Noiden kuuden viikon aikana sain moikata ja nähdä monia itselle tärkeitä ihmisiä, mutta samalla ne olivat hyvästit, joita en vuosi sitten päässyt sanomaan. Nautin joka hetkestä täysillä, vaikka takaraivossa koputtelikin totuus, ettei tämä ole pysyvää, koska niin olen valinnut. Samalla tuntui, että muut tekevät elämässään merkityksellisempiä asioita, hakevat kouluihin ja luovat itselleen "kunnollista" uraa ja ehkä minunkin pitäisi hakea korkeakouluun. Siltä se tuntuu usein vieläkin. Saa nähdä, miten lopullisten tulosten saapuminen parin viikon päästä vaikuttaa fiiliksiin. Lentokentällä, kun oli aika lähteä ei ollut oikein minkäännäkösiä tunteita, se oli ikään kuin vain normaali osa elämää.
Tänne tullessa odottamassa oli uusi asuinmuoto: asuntovaunu työpaikan pihassa. Oli todella haikeaa käydä myöhemmin pakkaamassa tavarat vanhassa kämpässä, niin monia muistoja löytyy Cobhamin kämpästä ja työpaikasta. Helpotusta ei myöskään tuonut klipatessa sattunut tapaturma, jonka johdosta oikea nilkka sai osakseen pehmytkudosvaurion. Siinä sitten turhautuneena pari viikkoa koitin tehdä hommia parhaani mukaan ja samalla pään sisällä taistella vastaan halua palata Suomeen. Nyt kun nilkka on lähes normaali käytössä ei siltikään fiilikset ole olleet huipussaan töissä olleiden ongelmien takia, jatkuvasti tuntuu, että mun panos, taidot tai mikään muukaan riitä. Se saa mut stressaamaan ihan turhaan, koska tiedän, että pomon mielestä oon hyvä mun duunissa ja - joissain asioissa nopeutta lukuunottamatta - se on yleensä erittäin tyytyväinen mun työn jälkeen. Jo kesällä sain kuulla pomolta, että mun kanssa kaikkein rasittavin asia on, että mä en usko itteeni, minkä takia jään varjoon. Yksin asuminen, mistä johtuva runsas yksin vietetty aika ei mun kohdalla tosiaankaan helpota ongelman ratkaisemista.
Samalla täällä on kuitenkin niin paljon asioita, joita rakastan. Sää on nyt viimeistä muutamaa päivää ollut ihan superhyvä, aurinkoa on riittänyt vaikka muille jakaa ja lokakuun viimeisen päivän vietin t-paidassa. Useammalla keikalla/meet&greetissä on tullut käytyä, muun muassa Jake Millerin keikalle pääsin viikko paluun jälkeen, kyseisestä räppäriä on tullut kuunneltua vuosia ja hänen musiikki oli kuvioissa kun pääsin yli kiusaamisesta. Työporukka on mulle läheinen, meillä on omat usein ala-arvoiset jutut ja vähän mun jälkeen aloittanut D on ollut kuunteleva korva ja neuvoja antava isoveli lukemattomia kertoja. Asiakkaistaan ei voi valittaa, koska kaikki ovat todella mukavia ja jotenkin vaikka ajattelee, että ei seuraava uus voi olla kans näin mukava mut niin sieltä aina tulee vaan mukavia tyyppejä. Sain pomolta kaks päivää putkeen ihan superhyvät estetunnit nilkan parannuttua ja juuri pari päivää sitten pomo kehui kuinka olen parantanut yhtä heppaa ratsastaessa ja kehittynyt itse. En ole vielä luopunut myöskään mun unelmasta tulla kansainvälisen tason kisahoitajaksi, vaikka en aina uskokaan pystyväni siihen. Tää paikka ja mun pomon apu on sen tavoittelussa tärkeä askel. Nyt alkaa myös ajokortin hankinta!
Asiakas toi meille ihan randomisti kakun!
Tällaisia, hyvin sekalaisia fiiliksiä löytyy täältä Englannin maalta. Tännekin on syksy nyt jossain määrin saapunut, ihanaa nähdä syksyn värejä ympärillä! Huomenna, suomen aikaa tänään on vapaapäivä luvassa niin silloin on luvassa tämän ei-enää-niin-uuden paikan esittelyä :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti