#33 Kaksi ensimmäistä kuukautta Englannissa

Heipähei kaikki! Tässä on tullut blogiin vähän taukoa, kun olen totutellut elämään ja arkeen täällä, on vaatinut oman aikansa tavallaan oppia kaikki uudelleen :) Nyt on siis rutiinit hankittu ja aika laittaa blogiin sisältöä, kun ylimäärästä aikaa on alkanut löytyä. Ajattelin aloittaa kertomalla tästä paikasta ensin, mutta kuten usein käy, lopulta päädyin aivan muuhun: blogiin alkaa tulemaan enemmän tunnepitoistakin tekstiä kuulumisten lisäksi, joten ensimmäiseksi kerron vähän tunteista, joita tällainen elämänmuutos toi tullessaan minulle. Kaikenlaisia postausehdotuksia otetaan vastaan, ihan mihin tahansa elämänalueeseen täällä liittyen :) Erittäin mielelläni kuulen palautetta tästä tekstistä, omasta mielestä se on ainakin aika erilainen verrattuna aikaisempiin :D Postaus on aika lailla tajunnanvirtaa, kirjoitin mitä tuli mieleen sillä hetkellä. Jos et siis pidä tällaisista postauksista ihan rauhassa saat skipata, seuraavaksi on luvassa työympäristön esittelyä, täysin konkreettista asiaa :)

Missään välissä en pelännyt lähteä ulkomaille töihin. En myöskään pelännyt, että ilmoituksen tekijä olisi epärehellinen, joka olisi ollut hyvä miettiä etukäteen(vasta kun täällä kanssani pari viikkoa koeajalla ollut toinen suomalainen kertoi kaverinsa kauhunhetkistä ymmärsin, että oli aika hyvä tuuri :D). En oikein tiennyt, mitä odottaa kun puhelu tulevan pomon kanssa meni puoliksi ohi huonon yhteyden ja kuuluvuuden takia. Onneksi pelolle ei olisi ollut edes aihetta, koska täällä kaikki on todella hyvin, niin hevosilla kuin ihmisilläkin! :)

Ensimmäinen viikko, ehkä toinenkin olivat hyvin raskaita fyysisesti: kesälomaloikoilusta täyspäiväiseen fyysiseen työhön. Eipä iltaisin ainakaan ollut ongelmia nukkumaan mennessä. Pikkuhiljaa keho kuitenkin alkoi tottua muutokseen ja työpäivä ei enää riittänyt treenistä, joten töiden jälkeen lenkkeily on ollut tarpeen. Fyysisesti on selkäkipuja ja lihasjumeja lukuunottamatta ollut kunnonpuutetta lukuunottamatta hyvä meno, paitsi viimeiset vajaat kaksi viikkoa. Toissaviikon perjantaina koko paikan isoin hevonen kompastui ja astui suoraan oikean jalan kolmen reunimmaisen varpaan/jalkapöydän päälle, juuri ensimmäinen työpäivä vapaapäivien jälkeen. Se päivä sitten kärvisteltiin kivussa, järjettömän hitaasti ontuen. Seuraavat työpäivät menivät vaihtelevasti: välillä varvas oli aamulla, välillä iltapäivällä kipee ja joskus aina välillä. Nyt varvas on jo kunnossa, satunnaista turpoamista lukuunottamatta. Viime lauantaina olin sitten hakemassa kahta hevosta sisään ja toisella niistä on tapana olla vähän tyhmä välillä ja toveri onkin säikymmän puoleinen. Olin siinä sitten sulkemassa niiden välisen tarhan porttia, hevoset yhdessä kädessä ja toinen päätti että nyt on hyvä hetki olla tyhmä. Siitä lähtien on nyt siis ollut nimetön kipeenä, turvonneena ja kipulääkkeistä ainoastaan toimi sama, jota pomoni otti murtuneen solisluunsa aiheuttamaan kipuun. Kaikkein eniten tämä on aiheuttanut turhautumista. Ei ole kyseessä vammat, jotka estäisivät minua työskentelemästä, mutta molemmat hidastavat ja esimerkiksi hevosen harjaaminen on todella vaikeaa, kun harjaa ei voi pitää normaalisti.

Tässä kuvassa sormi ei ole pahimmillaan turvonneena eikä "mustelmilla", tosin tämä on ainoa kuva siitä :D

Tunteet ovat kulkeneet jyrkempää vuoristorataa. On hetkiä, joina olen niin onnellinen kuin vain olla ja voi. Seuraavana päivänä ainoa asia mielessäni saattaa olla äidin turvallinen halaus tai kuulla kavereiden nauravan. Oikeasti ääneen. Ei mitään emojeita. Ne päivät ovat kaikista vaikeimpia, kun tietää, että kaikilla muilla on "oma elämä" siellä, missä omakin elämä oli. Vain ja ainoastaan silloin yksinäisyys kalvaa mieltä. Ei se, että tälläkin hetkellä olen yksin kämpässäni aiheuta yksinäisyyttä, vaan ajatus siitä, missä voisin olla tällä hetkellä(niin, nukkumassa omassa sängyssäni). Juttelen valmennettavien kanssa, kun heillä on valmennus menossa. Niin, siellähän minunkin piti olla. Kaipuuta ei ainakaan helpota, että sisko on tällä hetkellä toisella puolella maailmaa: aikaeroa kahdeksan tuntia. Kahdeksan. Tuntia. Molemmat tekevät töitä päivisin. Sitä jää ehkä tunti tavallisesta päivästä, niin että olemme molemmat hereillä ja vapaana. Siskoni tosin toteuttaa omaa unelmaansa, aivan kuin minäkin täällä, joten olen onnellinen hänen puolestaan ja tiedän, että hän on minunkin puolesta. Kun on vaikeaa sanon itselleni aina saman asian: Muista miksi alunperin lähdit. Remember why you left in the first place. Vaikeaa on aina välillä - se kuuluu elämään - mutta viimeisenä päälle jää kiitollisuus. Olen kiitollinen, että pääsin lähtemään. Kiitollinen, että minulla on aivan uskomaton tukiverkosto takana, josta saan tukea. Kiitollinen, että on oikeita ystäviä, jotka juttelevat yhä siitä huolimatta, että en ole paikalla. Kiitollinen, että on vaikeaa. Koska vaikeuksien jälkeen osaan aina arvostaa paremmin, kun menee hyvin. On ollu useita hetkiä, joina olen miettinyt miksi pomi päätti pitää minut, kun asiat eivät ole menneet putkeen eikä positiivistä palautetta ole tullut mistään. Luulin tehneeni jotain hyvin, mutta palaute on ettei se ollut tarpeeksi. Aina kuitenkin epätoivon partaalla pomoni sanoo jotain, joka saa minut jälleen uskomaan itseeni. Muistamaan miksi alunperin lähdin. Olen melko vakuuttunut, että pomoni osaa lukea ajatuksia. Tai sitten hänellä on korvat kaikkialla ja hän ymmärtää suomea.

Vaikka ajatus ulkomaille muutosta on ollut mielessä pitkään, ei se ole ollut ajankohtainen. Alle kuukausi ennen tänne tulemista tein päätöksen, että nyt lähdetään. 24 tuntia sitä ennen olin vielä syksyllä palaamassa lukioon, ensimmäisenä edessä terveystiedon ja enkun ylppärit. Kaikki oli valmiiksi mietittynä: lukio loppuun, siitä sitten Ypäjälle ja vasta sen jälkeen ulkomaille pysyvästi töihin. Niin, olen nyt sellaiset neljä vuotta etuajassa. Vasta täytin 18. En koskaan ole asunut yksin. Onneksi olen aina ollut melko itsenäinen, osannut pitää huolen itsestäni eikä keittiö ole vieras paikka tai siivousvälineet aivan tuntemattomia. Valmiudet lähtöön olivat siis fyysisesti hyvässä kuosissa, henkisesti ei ihan niinkään. Kuinka sanoa kahdessa viikossa näkemiin koko elämälle? Vastaus on: se on mahdotonta. Vaikka kuinka olisin yrittänyt, ei aika olisi riittänyt kaiken näkemiseen ja tekemiseen millään tavalla. Sen takia tämä on ollut henkisesti vaativaa: fyysisesti olin jo täällä, mutta mieleni oli täysin orientoitunut tulevaan syksyyn alkuperäisen suunnitelman mukaan. Tai sitten siihen, että olisin ollut vuoden Perniössä töissä ennen Ypäjälle menoa. Nyt olen jo oppinut miettimään tulevaisuutta siltä kantilta, että en välttämättä palaa Suomeen pysyvästi vuosiin, jos ollenkaan. Kyllähän se ajatus pelottaa, Suomi kuitenkin on se tuttu ja turvallinen. Täällä saan koulutuksen, joka tiedetään myös kansainvälisesti, jos haluan lähteä Englannista/Iso-Britanniasta. En näe tarvetta palata Suomeen koulutusta varten ja työuran ajattelin muutenkin tehdä ulkomaille, joten mikä on viisainta? Jäädä tänne.

Ratsastus. Ensimmäinen tuntini täällä: Sanat eivät riitä kuvailemaan kuinka paljon minua hävetti. Olisin voinut samantien kävellä lentokentälle ja liftata seuraavalla lentokoneella kotiin. En saanut hevosta edes laukkaamaan. Ei edes ensimmäinen kertani Vertillä mennyt niin huonosti. Ainoa puolustus olkoon, että kyseinen hevonen on erittäin laiska eikä minulla ollut mitään kättä pidempää ja koko kevään ratsastin käytännössä reippailla tai herkillä hevosilla. Se ei tosin riitä siihen, mitä se tunti oli. Näin kahden kuukaudenkin jälkeen hävettää. Tosin näihin kahteen kuukauteen on onneksi mahtunut myös lukemattomia onnistumisia, oivalluksia ja oppimisia. Pomoni antaa meille työntekijöille tunteja käytännössä joka viikko ainakin yhden, riippuen miten hän on paikalla ja miten meillä on ratsastettavia(ei oteta huomioon paria ekaa viikkoa solisluun murtumisen jälkeen). Hän on valmentajana/opettajana aivan huippu: hän etsii songelmakohdat ja keskittyy niihin yksi kerrallaan, mutta sen sijaan, että hän antaisi supria vastauksia hän laittaa ajattelemaan ja oivaltamaan, jonka jälkeen oppiminen on melkeinpä taattu. Ei tosin Perniössäkään vietetty aika ole hukkaan heitetty: esteillä olen saanut kehuja etenkin katseestani ja lukuisten itsenäisten treenauksen tuottama asento on sekin saanut positiivista kommenttia. Hevosen selkään pääseminen on onnellisuuden ruumiillistuma. Pienet asiat saavat leveän hymyn kasvoille, mihin arjen pienet asiat eivät aina pysty. Se vapaus, kun laukkaat esteistunnassa ja tunnet hevosen kavioiden tasaisen rytmin kentän pohjaa vasten. Se on koti, aivan sama missä päin maailmaa olisinkaan.

Turhautumista on aiheuttanut kieli. Yksinkertaisinkin asia vaatii turhaa selittämistä, kun en tiedä jotain sanaa, joka huutaa ulospääsyä suomeksi. Englantini on vahva, mutta silti sitä pelottaa käyttää aina välillä, etenkin jos toistuvasti pyydetään toistamaan tuntuu, kuin syy olisi osaamattomuudessa vaikka syy todennäköisesti on liian nopeasti tai hiljaa puhuminen. Epävarmuus on vähän kaikessa mukana: jos töissä on saanut jostain huonoa palautetta, olen epävarmempi tekemään jotain muuta uutta tai vaikeaa. Kun pomo tai headgirl seisoo vieressä on hevosen kuntoonlaittokin erittäin vaativa tehtävä nimimerkillä olenhan tehnyt sen vain ainakin muutama sata kertaa.

Työympäristö on kuitenkin erittäin positiivinen: työkaverit ja pomo ovat erittäin mukavia eikä yksikään päivä mene ilman naurua. Pääosin olen siis ollut iloinen. Tunnen oloni turvatuksi, koska kaikki ovat ystävällisia ja kysyvät kuulumisia sekä varmistavat, että kaikki on kunnossa. En ehkä olisi voinut kuvitella parempaa paikkaa päästä alottamaan uraa. Asiat eivät todellakaan mene aina putkeen, mutta se kuuluu elämään. Se ei myöskään tarkoita, etteikö asiat voisi olla kaikenkaikkiaan hyvin. Suosittelisinko vastaavaa elämänmuutosta? Ehdottomasti.